En muista enää tarkkaa tapahtumajärjestystä, mutta kutakuinkin seuraavanlainen oli uneni. Olin aluksi jossain juhlissa Sipoossa Mummoni veljen luona siellä oli eräs isäni serkku, joka on melko kuuluisa näyttelijä. Tapasin juhlissa myös näyttelijä Tommi Korpelan, hänellä oli nahkatakki ja hän oli coolin rento. Hän ehdotti, että olisimme voineet mennä hänen asunnolleen. Olin hieman kiusaantunut, mutta lähdin kuitenkin hänen kanssaan kävelemään. Eräässä mäessä Sipoossa lähellä mummoni ja ukkini asuntoa oli jäniskilpailu, tässä kilpailussa monilla henkilöillä oli jäniksiä, jotka he lähettivät juoksemaan ensin mäen alas sitten ylös. Itsekin menin sitten jonottamaan vuoroani. En muista mistä jäniksen sain, mutta muistan sen, että se oli melko pieni. Silittelin jänistä ja yritin pitää sitä aloillaan, jossain vaiheessa jänis puristi kuitenkin kättäni niin, etten saanut jänistä enää irti itsestäni. Kuulostaa järjettömältä, mutta todellakin jänis puristi minun kättäni vartalollaan ikään kuin käärme. Vieressäni oli myös, joka tyttö, jonka kanssa olin jo aiemmin vähän jutellut tai ollut tekemisissä ja tyttö sanoi, että jänis alkaa paskantamaan. Hikeennyin ja säikähdin, pian huomasin kuinka jotain ruskeaa alkaa tulla jäniksen peräreiästä. Heräsin kuitenkin ennen kuin se ruskea osui käteeni, oikeastaan heräsin jotakuinkin tahdon voimalla.

Olin töissä...
Sihteerikkö Eeva tuli juttelemaan minulle. Hyvin kaunis nainen muuttui yhtäkkiä kuitenkin rumaksi, oli silti hauska jutella hänen kanssaan. Ja se oli miellyttävää.
Myöhemmin menin työkavereiden kanssa kahvihuoneeseen ja yllättäen siellä olikin vanha inttikaverini Micke.
Menimme hänen autollaan jonnekin, jo kolme tuntia ennen kuin varsinainen työaika oli päättymässä...
Olimme menossa johonkin juhliin. Kävin vielä juttelemassa sihteerille, mutta huomasinkin, että se oli siskoni Johanna. En oikein saanut kontaktia häneen...

Uni alkaa ikään kuin elokuvamaisesti. Aika on ensimmäinen maailmansota, ja alussa näkyy ikään kuin elokuvafilminä katkelmadokumentti, jossa saksalaiset marssivat sotaan. "Ruudun" alalaidassa näkyy teksti Bonn 1914. Saksalaiset ovat siis marssimassa sotaan.
Uni hyppää kuitenkin sodan loppuhetkille, olen itsekin nyt mukana sotimassa, tosin persoonani on muuttunut saksalaiseksi sotilaaksi, enkä sinänsä ole omana itsenäni nyt unessa. Mutta olen silti jotakin muuta kuin vain pelkkä "katsoja". Saksalaiset ovat valmistautumassa taisteluun, paikkana on jokin kaupunkin jossa on vanhan aikainen rakennus. Komentajana on vanha harmaa hiuksinen saksalainen arvokkaan näköinen henkilö. Kaikki järjestyvät riviin. Pian saapuvat amerikkalaiset.
Tässä vaiheessa muistikuvani taistelusta ovat hieman epäselvät, muistan kuitenkin sen, että saksalaiset, eli me ryhmittäydymme toiseen kertaan sen jälkeen kun amerikkalaiset ovat jo kerran hyökänneet. Olemme neliömuodostelmassa ja kulman takana odottavat amerikkalaiset, silloin tällöin jokunen hattu näkyy kulman takaa kurkistaen. Marssimme kulman taakse ja amerikkalaiset ampuvat tykillä tai vastaavalla, suurin osa kuolee. Jokunen saksalainen selviää kuitenkin vielä hengissä ja amerikkalaiset antavat tappavan iskun kaasumyrkytyksellä.Vanha komentaja selviää vielä muutaman sekunnin, vain lausuakseen viimeisinä sanoinaan päivittelyt. Te hullut, mitä olette tehneet (tarkoittaen amerikkalaisia) mihin tämä hullu maailma on menossa, ettekö ymmärrä kuinka järjetöntä sotiminen teidän ansiostanne nyt tulee olemaan. Vastakohtana oli saksalaisten taisteluun muodostelmassa marssiminen, joka tuntui todella hienolta...

Tämä uni oli yksi hienoimmista ja sisältörikkaimmista unista, mitä olen koskaan nähnyt, kaiken lisäksi tämä oli täydellisen sekopäinen, kuin toisesta maailmasta tuntuen lähes sulalta mahdottomuudelta.
Voi haaveilu ja ihmisen mieli, kuinka voi kaikki tämä olla mahdollista...

12.09.2006 - 13:00
Asustelen unessani samankaltaisessa kämpässä, kuin sedälläni on Loviisassa. Matias, veljeni on myös siellä kanssani. Kämpässä on myös pari koiraa, joista pidän huolta. En muista enää tarkkaan mitä kaikkea siellä sitten tein. Ja olinko siellä jonkin aikaa itsekseni ennen kuin Matias tuli sinne. Mutta joka tapauksessa jonkin ajan kuluttua untani, etsimme Matiaksen kanssa kaukoputkea ja meidän oli tarkoitus katsella jotain sillä. En muista mitä. Kaukoputken etsiminen jatkui kuitenkin todella pitkään ja siinä samassa sotkimme paikkoja aika lailla. Tämän jälkeen äiti tuli paikalle. Sanoimme hänelle jotain kaukoputkihommasta ja hän yritti myös
etsiä sitä, emme kuitenkaan löytäneet mitään ja etsiskelymme keskeyttikin tätini Eva, joka saapui sinne yhden vanhan, todellisuudessa jo kuolleen koiran, Achimin kanssa. Muistin, että en ollut antanut hoidokkikoirilleni vettä, sanoin tästä Evallekin,
mutta hän ei ollut moksiskaan. Kävin kuitenkin antamassa näille kummallekin koiralle vettä ja ne joivat sitä ahnaasti lipoen, suorastaan janoon kuolemisen partaalla. Sitten saapui Johanna, siskoni, hänellä oli mukanaan joku poikaystävä, jolla oli vaaleat hiukset, seurueessa oli myös joitain muitakin, mutta en tarkkaan nähnyt keitä, sillä nämä kaikki jäivät hieman kauemmaksi pihaan vievään risteykseen.
Minä, äiti, ja Eva menimme sisälle syömään, mutta Johannan seurue söi autojensa luona paistaen auton konepellillä jotain. Kysyin Johannalta miksi hän ei tulisi sisälle syömään ja Johanna vastasi, jotain,
että siellä missä he nyt paistoivat oli parempi.
Siihen päättyi uneni.
Aika tavalla pitkä uni, ja ehkä manifestoi sitä, miten pohdiskelin eilen kuinka en haluaisi nähdäkään perhettäni, mutta nyt tämä perheen läsnäolo tuntui todella mukavalta ja miellyttävältä. Koirat olivat kyllä ehdottomasti sen takia kun luonani kävi kerran eräs Stina kahden koiran kanssa. Tämä Stina oli erittäin nätti ja mukava, en kuitenkaan sen koommin ole nähnyt häntä ja nyt minulla ikävä häntä.
Todella surkeaa...

Toissapäivänä näin unta, jossa useat ystäväni ja minä olimme järjestäneet jonkinlaisen maailmanympärimatkustustapahtuman. Tai eräänlaisen ringin, jossa oli etappeja, ja jokaisen etapin jälkeen tuli ilmottautua keskukseen. Suunnilleen kuin rallikisassa on tapana tehdä.
Minä menin matkaan äitini ja isäni kanssa, isäni veneellä. Alkuetappina oli mökkimaisemani Turun läntisessä saaristossa lähellä Hankoa. Siellä, on tunnetusti hyvin paljon luotoja, kareja, ja pieniä karuja kallioisia saaria. Maisemat ovat toki hyvin kauniit, mutta veneily tuottaa aina omat ongelmansa.
Matkustimme ja jouduimme kääntymään useita kertoja, koska salmet tulivat aika ajoin liian kapeiksi, kiertelimme ja kaartelimme usein samoja kohtia. Emmekä oikein päässeet eteenpäin, samalla jossain oli eräänlainen scifistinen tietokonehuone, jossa kontrolloitiin ja tarkkailtiin kaikkien reissaajien matkan etenemistä. Vihreä valo välkkyi aina kun joku pääsi eteenpäin.
Uneni päättyi kuitenkin, ilman, että olimme päässeet eteenpäin saaristosta. Tunteet unessa vaihtelivat laidasta laitaan, mutta missään vaiheessa en päässyt tuskastumaan, vaikka tilanne tuskallinen olikin. Uneni muutenkaan ei ollut niin vavisuttava tai vaikuttava, ainakaan siinä määrin, että se suuremmin olisi tunteita aiheuttanut. Mutta se oli kuitenkin todella mielenkiintoinen. Ja se on myös ehdottomasti alitajuntani huutoa, eli jotain, toivetta jota olen yrittänyt itseltäni kieltää. Olen nimittäin halunnut jo usean kuukauden ajan matkustaa jonnekin ulkomaille, mutta minulla ei ole ollut rahaa matkustaa minnekään. Nyt alitajuntani selkeästi on muistuttamassa minua siitä, mutta sitä toivetta olen yrittänyt sysätä unohduksiin, koska sitä en ole voinut toteuttaa. Samalla se kommentoi suhdettani vanhempiini, koska viime aikoina olen yrittänyt heidätkin unohtaa, ja näin uneni muistuttaa, että he ovat aina olemassa, eikä heitä voi unohtaa.