Toissapäivänä näin unta, jossa useat ystäväni ja minä olimme järjestäneet jonkinlaisen maailmanympärimatkustustapahtuman. Tai eräänlaisen ringin, jossa oli etappeja, ja jokaisen etapin jälkeen tuli ilmottautua keskukseen. Suunnilleen kuin rallikisassa on tapana tehdä.
Minä menin matkaan äitini ja isäni kanssa, isäni veneellä. Alkuetappina oli mökkimaisemani Turun läntisessä saaristossa lähellä Hankoa. Siellä, on tunnetusti hyvin paljon luotoja, kareja, ja pieniä karuja kallioisia saaria. Maisemat ovat toki hyvin kauniit, mutta veneily tuottaa aina omat ongelmansa.
Matkustimme ja jouduimme kääntymään useita kertoja, koska salmet tulivat aika ajoin liian kapeiksi, kiertelimme ja kaartelimme usein samoja kohtia. Emmekä oikein päässeet eteenpäin, samalla jossain oli eräänlainen scifistinen tietokonehuone, jossa kontrolloitiin ja tarkkailtiin kaikkien reissaajien matkan etenemistä. Vihreä valo välkkyi aina kun joku pääsi eteenpäin.
Uneni päättyi kuitenkin, ilman, että olimme päässeet eteenpäin saaristosta. Tunteet unessa vaihtelivat laidasta laitaan, mutta missään vaiheessa en päässyt tuskastumaan, vaikka tilanne tuskallinen olikin. Uneni muutenkaan ei ollut niin vavisuttava tai vaikuttava, ainakaan siinä määrin, että se suuremmin olisi tunteita aiheuttanut. Mutta se oli kuitenkin todella mielenkiintoinen. Ja se on myös ehdottomasti alitajuntani huutoa, eli jotain, toivetta jota olen yrittänyt itseltäni kieltää. Olen nimittäin halunnut jo usean kuukauden ajan matkustaa jonnekin ulkomaille, mutta minulla ei ole ollut rahaa matkustaa minnekään. Nyt alitajuntani selkeästi on muistuttamassa minua siitä, mutta sitä toivetta olen yrittänyt sysätä unohduksiin, koska sitä en ole voinut toteuttaa. Samalla se kommentoi suhdettani vanhempiini, koska viime aikoina olen yrittänyt heidätkin unohtaa, ja näin uneni muistuttaa, että he ovat aina olemassa, eikä heitä voi unohtaa.